Pontianak-Pangkalan Bun; sotilaita, lentavia koiria ja mutaa

Kuchingin ja sen ympariston jalkeen oli maara ottaa suunta kohti Bruneita ja pohjoista Borneota. Pontianakista oli kuitenkin onnistuttu kikkaamaan se kuuluisa 60-paivan viisumi Indoihin ja suoraan etelassa olisi Kalimantan ja totaalisen takapajuinen Indonesian viidakko. Muutenkin Malesia alkoi tuntua melko nahdylta.
Dosa Kuchingista Pontianakiin osoitti heti mita oli tulossa. Rajan ylityksen jalkeen moottoritie muuttui mutkittelevaksi, rikkinaiseksi maantieksi ja kylat muutuivat tien varressa hokkelikyliksi mita kauemmaksi Malesiasta paasimme.
Pontianak itsessaan oli kuitenkin ihan kaupungin kokoinen keskustan levittyessa kahden joen risteyman ymparille. Taivas oli taynna leijoja, Indoneian lasten kansallishuvitus on otella leijoilla yrittaen katkaista kaverin leijasta naru. Lonely Planet osoittautui taas jalleen kerran vessapaperiakin turhemmaksi, mestojen ollessa aivan vtuillaan kartassa, mutta onneksemme etsimamme hostellin naapuri oli kohdillaan ja paadyimme asumaan itseasiassa armeijan esikuntaan. Viikko Pontianakissa vierahti kaarmeen pesassa majaillen. Paivisin otimme osaa sotilaiden enlgannin tunneille (upseerit olivat ympari Indonesiaa keraantyneet tanne kolmen kuukauden intensiivikurssille), ja illat kuluivat futsalia ja sulkapalloa sotilaiden kanssa laiskien. Tunneille osallistumisesta kiitollisina komentaja seurueineen ja muutama mallioppilas kierrattivat meita jeepilla (valtion piikkiin?) ympari kaupunkia. Hieman havetti syoda ilmaiseks ruokaa joka itelle ei maksanut juuri mitaan, mutta tietaa etta se on monelle paikallaolijalle iso raha.
Ystavaksi kai pystyin jo joitain pojista kutsua viikon jalkeen, kun oli aika hyvastella. Kahdeksan tuntia pikaveneella ja saavuimme Ketabangiin, sielta jatkoimme dosalla kohti Manis Mataa. Matkan piti kuuleman mukaan kestaa kahdeksan tuntia. Matkaan paastiin kohtalaisen Israelilais-tyylisen tinkimisen jalkeen. Matka oli kaikkea muuta kuin helpot kahdeksan tuntia dosassa. Dosa oli jo itsessaan tays pommi, ikkunat vaneria ym. Tie oli basampi kuin mutainen perunapelto Juupajoella. No kuski tuntui olevan melkoinen McGyver onnistuen ohjastamaan rautapollen lapi hirveimpien kuoppien, kunnes sitten keskella ainutta suoraa ja sileaa patkaa onnistui rykaisemaan vaunun ulos tielta. Katolleen puskaan sita mentiin, kerkesin just vaan todeta etta jaha tassa sita mennaa. Rytakan jalkeen jengi ulos ja dosa tyhjaks. Onneks suurimmilta vahingoilta valtyttii ja matkassa olleet vauva ja
pikkulapset olivat kunnossa.


Hannes kiipeaa ulos dosasta rytakan jalkeen.


Mun rinkan paalle oli raiskynyt akkuhappoa ja se oli sulanut reijille. Mieleen tuli et onneks se ei tullut naamalle. Sateessa kyykittiin sit useita tunteja ja yolla paadyttiin nukkumaan paikallisen majan lattialle pariksi tunniksi. Majassa hengailevat mummelit rykivat huuleen jotain marjamossoa, ja kysyessani yhdelta bussissa olleelta englannin puhujalta mis mennaan, oli vastaus "magic medicin, very good tradition!!" Malaria-moskiittoja, viidakkoa ja mutaa. 36 tuntia myohemmin saavuimme Manis Mataan.
Manis Mata on keskella ei mitaan, siella on moskeija ja ei mitaan. Mahtava mesta silti. Iltaisin lentavat koirat liitivat kylan yli joka ilta samaa reittia kuin muuttolinnut.
Pikavene (l. moottoroitu muovinen kylpyamme) vei meidat mutkien kautta Pangkalan Buniin. Matkalla vaihdettiin venetta mestoissa missa aiheutimme massiivista mielenkiintoa. Bangkalan Bunissa paatimme et nyt on paastava Jaavalle ja surffaa. Pari paivaa meni organisoidessa tata, kunne sloytyi laiva johon myytiin lippuja vaikka oli kuulemma taynna jo kolme paivaa sitten.
Reilu vuorokausi myohemmin kapusimme alas nukkumapaikoiltamme laivan kannella Semarangissa, Jaavalla.
Kirjoitan tata Yogiyakartassa, Indonesian kulttuurisessa keskuksessa. Kadut ovat taynna Graffiteja ja taidetta on kaikkialla. Olo on kuin Barcelona olisi tuotu Jaavalle.